Koulu on loppu ja tästä se varsinainen elämä alkaa. Mä en haluaisi kasvaa aikuiseksi. Kaikki alkaa olemaan niin rankkaa. Elämä pelottaa mua. Mä olisin halunnut elää mun lapsuuden eri tavalla. Mä en olis toivonu, että musta tulee tällainen. Ei tuu olemaan helppoo (ei se muutenkaan olisi), mutta se, että mä olen hirveen ujo ja mua pelottaa kaikki uusi ja tuntematon. Mä pelkään ihmisiä ja jostain syystä yhä välillä sitä mitä muut musta ajattelee. Mä pääsin siitä jo yhdessä vaiheessa yli, mutta se on palannut. Mä toivon, että siellä uudessa koulussa mä saisin paljon uusia kavereita ja musta tulisi rohkeampi. En mä niinkään pelkää naispuolisia henkilöitä (vaikkakin ne saattavat olla niitä häijyimpiä) vaan miehiä. Mä en edes uskalla istua miehen vieressä. Muhun iskee hirvee paniikki. Miehet on vaan pelotelleet mut tällaiseksi jo pienenä. Mä pelkään, että ne lyö tai alkaa hakkaamaan tai potkimaan tai jotain muuta. Eniten mä pelkään, että ne vahingoittaa mua henkisesti. Mä en enää edes muista milloin mä oon kuullu jotain kaunista sanottavan. En mä niinkään pelkää oman ikäsiä ja nuorempia vaan vanhempia. +20

Tää kesä ei oo mitään ilman sua ja sun hiekkalinnojas ja sun repaleisia, hassuja farkkujas. Tää kaipuu jonka luulin jo menneen saa mun pääni yhä sekaisin. Se herättää mut öisin enkä unta saa. Mä saatan nähdä sut yhä iltaisin istumassa mun sohvalla iloisesti hymyillen. Ulkonakin kun lintujen nään lentävän sä tuut mun mieleen. Mä kuvittelen sut lentämään niiden kanssa taivaan sineen. Sekaan valkoisten pilvi lampaiden. Kohti tulevia auringon laskuja. Rannoille hiekkalinnojen ja niiden pienten prinssien ja prinsessojen. Sä tulet aina olemaan meidän hiekkalinnan prinssi repaleisine housuines ja mä sen prinsessa kukkaseppeleineni.